Joutsenia Atlantassa

Yksi päivä päätettiin lähteä ajelemaan kohti Atlantaa, Georgia, jotta näkisin vielä yhden osavaltion ja pääsisimme moikkaamaan Johnin hyvää ystävää Jamesia. James kouluttaa työkseen tulevia rekkakuskeja ja on harvoin kotonaan, nyt sattui hyvä sauma, joten päätimme lähteä sinne pariksi päiväksi. Ajomatka on noin 10-12 tuntia, eli koko päivähän siinä meni. 

Ei edes puolivälissä matkaa - Melbournen kohdalla.

James oli samana päivänä ajamassa kotiin toiselta puolelta maata ja sovimme tapaamisen noin 10.30 illalla erään Walmartin parkkipaikalle. Joku korkeampi voima tässä oli varmaan mukana pelissä, koska vailla mitään suurempia koordinaatioita saavuimme tasan samaan aikaan parkkipaikalle.

- There's a truck pulling up right there, you think it's James?

- Jesus, it IS James, we arrived at exactly the same minute.

James osoittautui heri erittäin rennoksi ja hyväsydämiseksi tyypiksi. Käytiin sinä iltana vielä parilla kaljalla, rekkakuski kun oli ajanut koko päivän jonkun “helvetin idiootin” koulutettavan kanssa. Sen jälkeen ajettiin Jamesin talolle. James asuu kahden siskonsa (James on 55 ja siskot vähän vanhempia) ja 11 KISSAN (pelastetun) kanssa. Arvostan ihmisiä, jotka tekevät epätavallisia elämäntapavalintoja välittämättä siitä, mitä muut ajattelee. Jotain Jamesin hyväsydämisyydestä kertoo se, että hän antoi oman ison makuuhuoneensa meille ja nukkui itse olohuoneen sohvalla – vaikka ei ollut nukkunut omassa sängyssään kolmeen kuukauteen!

James ja minä kissatalon pihalla.

Seuraavana päivänä käytiin buffetlounaalla (olin kai jo toipunut risteilyn buffet-övereistä) ja Jamesin kanssa Atlantan hipsterikaupunginosassa Little Five Points. Vähän kuin mini-Kreuzberg graffiteineen, pikku levykauppoineen, hippivaateputiikkeineen ja persoonallisine baareineen. Käytiin myös Atlantan keskustassa, mikä oli erittäin epäinspiroivan näköinen bisnesrakennuksineen. Keskustan nähtävyydet on mm. Coca-Cola museo. Jes... Atlanta on muuten Martin Luther Kingin synnyinkaupunki, joten paljon museoita liittyen häneen löytyy myös. 

Little Five Points

Bar Elmyr

Bar Elmyr

Ihana Yacht Club -baari

Yhdestä ilmaisjakelulehdestä bongasin sattumalta, että yhdellä lempibändilläni Swansilla on keikka Atlantassa lauantai-iltana! Jälleen outo sattuma. Tottakai hommasimme liput heti. Käytiin myös ratikka-ajelulla (kaupunkiin oli juuri valmistunut ensimmäinen raitiovaunulinja), uutuutensa vuoksi ajelu oli ilmainen ja se meni kätevästi keskustan ympäri, joten saimme kivan kokonaisvaikutelman paikasta.

Downtown.

Downtown

Atlantan uusi söpö ratikka.

Hienot seinämaalaukset, minä ja James.

Lauantai-iltana oli se keikka, minne menimme kolmestaan Jamesin ja Johnin kanssa. Keikka oli aivan mahtava!! Olen toki nähnyt Swansin Helsingissä jo kolme kertaa, mutta tästä bändistä ei voi saada tarpeekseen. Keikkapaikkakin oli kiva, vähän Tavastiaa isompi mutta samanhenkinen. Keikan jälkeen haettiin pitsat ja mentiin kotiin. Sunnuntaina koittikin sitten lähdön hetki, ja pitkä paluumatka Fort Lauderdaleen alkoi. Harmitti taas, ettei mulla ole ajokorttia, koska John joutui ajamaan koko matkan yksin. Kotiin päästyämme olimme rättiväsyneitä, heti nukkumaan! Kaiken kaikkiaan kiva pikku pyrähdys Atlantaan :)

Paluumatkalla poikkesimme Kangaroo-huoltoasemalla jossain skutsissa.

Welcome aboarrrrrd!!!

St. Patrick's Day lähestyi ja sehän tarkoitti sitä, että mahdollisesti koko reissun huipentuma oli aivan oven takana – Flogging Molly's Salty Dog Cruise -bileristeilymme Miamista Bahamasille 13-16.3. Sveitsiläisen kaverini Hanneksen kanssa oltiin suunniteltu ja buukattu tämä risteily jo kuukausia sitten, ja peesiin saatiin myös Anna sekä kolme Hanneksen sveitsiläistä toveria. Jokseenkin hullulta kuulostaa punk/ska/reggae-teemainen risteily luksuspaatilla “all inclusive” -tyyliin keskelle Karibiaa, ja juuri sen takiahan sinne piti päästä. Treffipaikaksi sovittiin Miamin satama lähtöpäivän aamuna ja kas, siellähän juustonpurijat jo odottelivat minua ja Annaa iloisina ja valmiina meriseikkailuun, uljaalla Norwegian Sky -nimisellä purtilollamme (joka ei valitettavasti ollut alla olevan kuvan mukainen merirosvolaiva).

Muodollisuuksien jälkeen pääsimme majoittautumaan hytteihin. Minä, Anna ja Hannes jaettiin hytti International-kannella ja loput käkikellomaan kansalaiset jakoivat toisen hytin Viking-kannella (epäreilua, kyllä me suomalaiset oltaisiin ansaittu Viking-kansi). Mainittakoon, että lähtöselvitys oli hieman toista luokkaa kuin ruotsinlaivoilla. Ennen lähtöä piti täyttää pitkä lomake netissä missä kyseltiin kaikki mahdolliset tiedot matkustajista, tämä lomake piti printata ja ottaa mukaan ja tietysti myös passit tarkastettiin. Jokainen sai oman luottokortin, mikä toimi maksuvälineenä laivalla (ei käteistä). Laukut toimitettiin hytteihin myöhemmin pikkolon toimesta (vai miksihän tällaista laivalla työskentelevää laukunkantajaa kutsuisi), epäilemättä laukut läpivalaistiin mahdollisten salakuljetettujen pullojen, huumeiden, käsiaseiden ja pikkuisten meksikolaisten varalta. Itse paatti oli myös sen verran isompi kuin perus-Mariella, että hytin löytäminen kesti oman aikansa. Vihdoin pääsimme kuitenkin itse asiaan eli ylimmälle kannelle nauttimaan auringonpaisteesta, kylmistä oluista ja iloisten kanssamatkustajien seurasta. Risteilijät eivät olleet ihan sitä möhömahaista eläkeläistyyppiä, vaan enimmäkseen tatuoituja rokkareita, jotka eivät oikein näyttäneet sopivan tällaiselle luksusristeilijälle. Kuten emme mekään.

Valmiina lähtöön!

Laivalla oli tottakai myös koripallokenttä. 

Risteilyn hintaan kuului hytin lisäksi ruokailut aamusta iltaan ja vierailimmekin heti yhdessä monista buffet-ravintoloista. Valinnanvaraa olikin niin paljon että buffethulluus iski meihin heti, tuntuihan tämä ruokailu “ilmaiselta” kun kerran kaikki oli jo maksettu etukäteen. Illan bänditarjonta oli niinikään kattava, ja ensimmäinen ilta menikin lähinnä etsiessä kaikkia esiintymispaikkoja sokkeloisesta aluksesta. Paljon tuli tanssittua etenkin Gogol Bordellon mahtavalla keikalla! Niin paljon, että pohkeisiini sattui seuraavat kolme päivää. 

 Gogol Bordello tanssittaa!

Aamulla nautimme buffet-aamiaisen kannella ja ihastelimme Nassaun maisemia. Löysimme myös lopulta rätvääntyneen näköiset ystävämme Viking-kannelta ja kaikkien saatua jotain nieltyä nousimme maihin tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Emme toki olleet ainoita risteilyvieraita tänä lauantaina - satamasta vyöryi kalpea, punanaamainen gringoarmeija kohti matkamuistomyymälöitä, baareja ja rommikauppoja. Nappasin joltain ständiltä kartan mukaan. Se sattui olemaan paikallisen rommitislaamon mainoskartta, ja koska kenelläkään ei ollut parempiakaan ideoita päätimme suunnata kohti kyseistä tislaamoa. Kenties oppisimme jotain uutta rommin teosta! 

Nassau aamulla.

Nassau ja jonkun pikku kesämökki.

Meidän laiva ja edessä jonkun toisen laiva.

Tislaamo löytyikin helposti hienon karttamme avulla. Itse “näyttely” oli hyvin pienimuotoinen emmekä nähneet opasta missään, joten seurasimme löyhästi jotain toista ryhmää. Kauheasti emme kyllä oppineet mutta maistoimme sentään tislaamon eri-ikäisiä ja erilaatuisia rommeja. Istuimme aurinkoisella terassilla ja paloimme kaikki, mikä helpotti sulautumista punaniskaiseen amerikkalaisturistimassaan, mikä Nassaun katuja pitkin lyllersi selfie-keppeineen. 

Hannes ja TISLAAMO

Rommimaistiaiset

Rommikokemuksen jälkeen kävelimme kohti rantabaaria, missä syötiin lounasta. Koska olimme jo palaneet päätimme jättää varsinaisen rannalla makoilun seuraavalle päivälle. Ranta ei edes ollut kovin mukavan näköinen (Bahamas-asteikolla). Kellon lähestyessä neljää kävelimme takaisin satamaan ja suunniteltiin, mitä bändejä sinä iltana katsottaisiin. Ohjelma oli siinä mielessä fiksusti tehty, että risteilyn pääesiintyjät soittivat ainakin kaksi kertaa risteilyn aikana, eli kaikki pääesiintyjät ehti hyvin nähdä. Se ilta oli reggae-painotteinen, ja minusta ja Annastakin kuoritui jos nyt ei reggae-faneja, niin reggae-ei-niin-vihaajia, sen verran tarttuvaa letkeyttä aurinkokannella tarjoiltiin. Ja olimmehan sentään Karibialla. Tietysti jossain vaiheessa kävimme myös buffetissa!

Nassaun katumaisemaa. 

Ranta, joka mielestäni ei ollut niin kivannäköinen. Huomatkaa selfiekeppimies...

Paatteja, pelkkiä paatteja ja turkoosi meri.

Seuraavana päivänä ohjelmaan kuului visiitti “autiolla” saarella, kuvankauniilla pikku paratiisisaarella nimeltä Great Stirrup Cay, jonka kyseinen laivayhtiö omistaa. Paikka on tietysti rakennettu turisteja varten baareineen, ravintoloineen ja aktiviteetteja tarjoavine putiikkeineen. Lievästi häiritsevää myös, että nämä laivayhtiöt omistavat kokonaisia saaria. Yritin kuitenkin olla ajattelematta liian kriittisesti ja leikkiä olevani perusturisti, mitä kai pitkälti olinkin. Rannalle oli rakennettu lava ja mikä olisikaan sen parempaa, kuin tanssiminen hyvän musiikin tahtiin valkoisella hiekalla mansikkamargarita kädessä. Ehdimme myös käydä uimassa ja ottaa hieman sitä aurinkoa, mitä oli kyllä tällä matkalla tarjoiltu yllinkyllin. Tatuoidut kanssarokkarit alkoivat näyttää punaisemmilta ja punaisemmilta ja yhteishenki senkun parani. Helteisen päivän jälkeen paluu laivalle ja viileään uima-altaaseen pulahtaminen tuntui ihanalta. Sinäkin iltana kävimme katsomassa useita bändejä, ja, arvaattekin jo, buffetissa jälleen!

Great Stirrup Cay

Rantalava. Hieman miellyttävämpi meininki kuin jossain Ruisrockissa.

Humoristinen ryhmäkuvamme, otos 9/9, tämä oli edustavin kaikista. Emme ehkä voita mitään kauneuskilpailuja mutta hauskaa meillä ainakin oli!

Auringonlaskun aikaan aurinkokannella, taitaa olla The Real McKenzies joka esiintyy.

Se olikin risteilyn viimeinen päivä, ja aamulla heräsimme kuulutukseen, että olimme jälleen Miamissa. Hytin oveen oli kiinnitetty jokaisen henkilökohtainen lasku, omani oli noin 400 dollaria, kaikki ne jaetut valkoviinipullot, oluet ja tax free -ostokset ynnättynä... Hieman kirpaisi! Olin kuitenkin varautunut taloudelliseen katastrofiin ja olihan meillä huippuhauskaa koko hullun risteilyn aikana. Kaikki muutkin tiimimme jäsenet olivat sitä mieltä, että elämys oli unohtumaton ja ensi vuonna voisi lähteä uudestaan. Satamassa koitti jäähyväisten aika – sveitsiläiset olivat vuokranneet auton ja olivat lähdössä kohti New Orleansia, minä ja Anna suuntasimme Johnin kyydillä takaisin Fort Lauderdaleen. Kaiken sen buffetruoan jälkeen olo tuntui noin viisi kiloa painavammalta... En halua nähdä buffetteja enää koskaan!

PS. Ihana hytti-isäntämme oli filippiiniläinen Carlo, ja joka päivä hän taiteili pyyhkeistä erilaisia eläimiä! Carlo todella ansaitsi tippinsä, vai mitä:

Jos metsään haluat mennä nyt... niin takuulla ajat päin kylttiä!

Meikämandoliinia (ANTEEKSI, olen aina halunnut käyttää tuota sanaa) on aina kiinnostaneet kaikenlaiset luonto- ja eläinaiheiset jutut ja ajanvietteet. Siksipä haaveilin, kun kerran USA:ssa olin, voi kunpa pääsisi yhteen niistä monista kansallispuistoista mitä täällä on. Mutta, eihän sinne oikein mitenkään pääse ilman autoa. Ja minulla ei ole edes ajokorttia. No, eräänä päivänä John ehdotti: mitäs jos ajettais tonne Evergladesin subtrooppiselle rämealueelle tsiigaamaan krokoja, puita, vesistöjä, böördsejä ja mitä näitä nyt on! Ja minultahan ei tarvinnut kahdesti kysyä.

Olen jo tottunut niin pitkiin ajomatkoihin että tämä 2,5 tunnin pikku rykäisy Fort Lauderdalesta perille asti tuntui todella lyhyeltä. Oli kaunis, puolipilvinen päivä, ja krokotiilit odottivat rämeissään jo malttamattomina, että suomalaiset ja costa ricalais-amerikkalaiset silmäparit menisivät tuijottamaan niitä. Kenties ne haaveilivat, että heittäisimme niille vaikka paistetun kananpojan lounaaksi. Kuka tietää!

Puisto on lievästi sanottuna melkoisen kookas, ja jotta siellä ehtisi kunnolla patikoida pidempiä luontopolkuja pitkin pitäisi varmaankin lähteä matkaan jo auringonnousun aikoihin. Mutta koska me emme pahemmin perusta aikaisista herätyksistä, niin olimme perillä joskus puolen päivän aikoihin. Ehkä kello oli jo yksi. Joka tapauksessa, päätimme tsekata karttaan merkityt lyhyet luontopolut, joita oli noin seitsemän. Luontopolut valottavat puiston erilaisia, no, miksihän niitä kutsutaan, luontotyyppejä. Eli yksi polku oli rämeessä, toinen mäntymetsässä, kolmas viidakontapaisessa ympäristössä. Ne oli lyhyitä polkuja, parista sadasta metristä puoleentoista kilometriin.

Täällä niitä isoja liskoja lilluu.

Kun oltiin käyty kaikki polut läpi oltiinkin jo päädytty puiston eteläisimpään kärkeen, missä on mm. iso leirintäalue ja ulkoilmaleffateatteri. Olisi varmaan pitänyt ottaa teltta ja retkikeitin mukaan, niin ihanalta alue vaikutti, ja seuraavana päivänä olisi voinut tehdä kunnon pitkän patikkaretken syvemmälle puistoon. Paljon jäi siis vielä näkemättä seuraavaa kertaa ajatellen! Laittaisin tähän enemmänkin kuvia, mutta tämä netti on ihan järjettömän hidas. 

Mutta arvatkaapa mitä! Ne löytyy kuitenkin täältä Flickeristä! Kesti noin kolme tuntia saada ne ladattua tuonne joten toivottavasti arvostatte! Ja noista kuva-albumeista voisin mainita vielä sen, että olen nähnyt vaivaa kirjoittaakseni kuvatekstejä, joten klikatkaa kuvat auki niin näette ne.

.....

Ai niin! John innostui antamaan mulle ajotunteja. Minähän en ole koskaan ajanut autoa metriäkään enkä tiedä ajamisen teoriasta saati autoista hölkäsen pöläystä. Epäilin tämän olevan aika huono idea, mutta hyppäsin silti rattiin. Harjoittelimme tyhjällä parkkipaikalla. Ensin ajoin vahingossa melkein ulos takaisin tielle, joten jouduimme peruuttamaan. Ei mennytkään kuin kaksi sekuntia kun peruutin päin jotain opastekylttiä (ainoa kyltti koko parkkipaikalla), joka kertoi seikkaperäisesti havupuumetsän floorasta ja faunasta. Valkoinen Toyota Corolla sai pienen lommon peräänsä ja minä sain kuulla hieman hillittyä kiroilua auton omistajan taholta. Mielestäni vika ei kuitenkaan ollut minun, ei kai kukaan ensimmäisellä kerralla osaa peruuttaa! Opettajani on kuitenkin luonteeltaan suopea ja pitkäpinnainen, joten hän käänsi auton nokan suoraan eteenpäin ja käski yrittää uudestaan. Tällä kertaa sainkin auton liikkumaan hitaasti eteenpäin parikymmentä metriä. Sitten joku ilonpilaaja kurvasi parkkipaikalle ja päätin luovuttaa auton suosiolla kokeneemman kuskin kätösiin, etten vahingossa ajaisi tulijan kylkeen.

In the sunshine state again - Florida osa kax

Fort Lauderdale, taas. John tuli vastaan kentälle ja vei uupuneen ja sotkuisen matkaajan kämpilleen, missä kuuma suihku ja kunnon yöunet tekivät ihmeitä. Odotin jo innoissani Annan saapumista ja St. Patrick's Day -risteilyämme Bahamasille. Ekat päivät vaan chillasin Johnin ja Jeffin kanssa, latasin akkuja, otin arskaa uima-altaan reunalla kuin paraskin Florida-muija, luin John Irvingin Vapauttakaa Karhut -teosta (mainio!) ja nukuin.

Sunnuntaina 8.3. lähdettiin Annaa vastaan kentälle ruusupuskan ja kaljan kanssa. Jälleennäkeminen oli riemukas! Oli kivaa pälpättää taas suomea, vaikka viime kerrasta Austinissa Saran kanssa ei ollutkaan kovin kauan. Sinä iltana käytiin Hollywoodissa (Fort Lauderdalen ja Miamin välissä, juu, minäkään en tiennyt että Floridassakin on Hollywood) yhdessä erittäin mainiossa ravintolassa/baarissa syömässä. Tilasin päivän kalan joka oli Mahi Mahi / El Dorado / Dolphin Fish, mistä mulla olikin jo kokemusta edelliseltä Meksikon-reissultani. Makuhermoni huusivat Hallelujah! Paikan nimi oli Le Tub: "Established November 2nd 1959 as a Sunoco gas station.... Closed by the energy crunch of the early seventies, your Host purchased the barren property in 1974 and dedicated a concentrated year personally hand building LeTub totally of Flotsam, Jetsam and ocean borne treasures all gathered daily over 4 years of day break jogging on Hollywood Beach." Paikka olikin kuin pieni viidakko ja muistutti Krakovan baareja kaikkine tilpehööreineen. Paikkaa koristivat muun muassa tosiaan useat kylpyammeet. Siellä ilmeisesti tarjoillaan myös USA:n parhaat purilaiset, "The best hamburger voted by GQ magazine and as seen on Oprah Winfrey show." Jep jep... No, mun fisu oli ainakin erittäin maittava. Paikan ranskalaiset on myös legendaarisessa maineessa.

Seuraavalla viikolla käytiin Johnin ja Annan kanssa Key Westissä, Floridan (ja manner-USA:n) eteläisimmässä kärjessä. Ajomatka kesti noin neljä tuntia, mutta tuntui lyhyeltä maisemia katsellessa. Mitä etelämmäs mentiin, sen kauniimmiksi maisemat muuttuivat ja tie kapeni. Ylitimme myös kuuluisan seitsemän mailin sillan: 

Kuva: www.fabulousfloridakeys.com

Ihana vanhanajan diner, missä syötiin aamupalaa ennen lähtöä.

Perillä Key Westissä käveltiin rantaa pitkin, loikoiltiin riippumatossa auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen mentiin syömään chicken wingsejä. Olisi ollut kiva viettää yö siellä, mutta koska oli SPRING BREAK kaikki hotellit maksoi jotain 200$ yöltä, joten ajettiin takaisin vielä samana yönä. Sinne ois kyllä päästävä uudestaan paremmalla ajalla!

New Orleans jälleen

Bussimatka oli pitkä ja raskas. Bussi pysähtyi melkein joka maitolaiturilla ja kuskit on niin sadistisia, että laittavat kaikki valot päälle näiden pysähdysten aikana. Lisäksi A/C puhaltaa ihan helvetin kylmää ilmaa joten pitäisi olla joku poncho aina messissä. Onneksi sentään bussit on olleet tähän asti puolityhjiä, joten olen selvinnyt aika hyvin ilman että joku pösilö istahtaa viereiselle penkille.

Dösä oli perillä tutulla New Orleansin asemalla seitsemältä aamulla. Olin ajatellut jättää rinkan Greyhoundin säilytykseen päiväksi ja lähteä kävelemään ranskalaiseen kortteliin kahville, lounaalle ja Voodoo-museoon, joka jäi viime kerralla väliin. No ylläripylläri en saanut jättää rinkkaa niiden surkeaan (maksulliseen) säilöön, koska mulla ei ollut lippua samalle päivälle. Neiti naama norsunv*tuilla ei edes katsonut mua kun ilmoitti tämän tylysti. Ei riittänyt, että olin juuri viettänyt yli 12h heidän saatanan busseissaan ja asemillaan. Pitäkää tunkkinne! Lähdin kävelemään kohti ranskalaista korttelia etsien jotain hotellia, mistä ajattelin ruinata säilytyspaikkaa 16 kg painavalle rinkalleni. Ensimmäinen vastaantullut hotelli oli joku viiden tähden Hyatt, kävelin muina miehinä sisään (näytin ihan hirveältä, kaikki mahdolliset vaatekappaleet yllä kylmyyden takia, huonot yöunet takana, hiukset ja hampaat pesemättä, rillit vinossa (menivät rikki Mardi Gras'n aikana, korjasin jeesusteipillä), ja usean päivän krapula vielä päällä. Semmoinen ilmestys Hyattin hulppeassa, kristallivalaisimilla ja kullatuilla ovenkahvoilla koristellussa aulassa. Kaikesta huolimatta ystävällinen, korrekti ja komea musta bellboy suostui muitta mutkitta ottamaan rinkkani säilytykseen. Lähtiessäni poika vielä säntäsi ovelle avatakseni sen minulle, ja vasta käveltyäni pari korttelia muistin kauhukseni unohtaneeni tipata häntä.

Kävin juomassa noin litran mustan kahvin ja syömässä (kamalan rasvaisen) pinaatti-feta-croissantin yhdessä kahvilassa, sen jälkeen kävelin pari tuntia ympäri ranskalaista korttelia odotellessa että voodoo-museo aukeaisi. Museo osoittautui tosi pieneksi, mutta valtavan mielenkiintoiseksi. Sisäänpääsykin oli vain 5$. Museossa ei ollut kuin kaksi huonetta, mutta ne oli täynnä kaikenlaista esineistöä, kuten niitä kuuluisia voodoo-nukkeja, pääkalloja, alttareita sun muuta parafernaliaa. Tietoakin oli tarjolla paljon. Kuuluisa Marie Laveau-voodoopapitarhan oli juuri New Orleansista kotoisin ja hänet on haudattukin läheiselle hautuumaalle. Vietin museossa noin tunnin (siinä ajassa ehti nähdä ja lukea ihan kaiken). Museossa soi hyvä voodoo-aiheinen jazz, esimerkiksi tämä:

Ja tässä vielä yksi Bobby Baren biisi Marie Laveausta:

Toi video on muuten ihan USKOMATTOMAN KÖKKÖ! Suosittelen katsomaan jo ihan sen takia.

Pääkalloja ja Mardi Gras-helmiä.

Herra silkkipytty (henkilöllisyys tuntematon) ja herra Alligaattorizombie.

Voodoonukkeja.

Kävin vielä pitkällä lounaalla, kirjoittelin postikortteja siinä ohessa, ja sitten aloin tehdä lähtöä lentokenttää kohti. Noudin pakaasini Hyattista (tällä kertaa tippasin bellboyta 5$, se oli tosin eri bellboy kuin aamulla), ne ei edes veloittaneet säilytyksestä mitään... Hyvä palvelu New Orleansin Hyattissa! Sitten kohti bussipysäkkiä. Bussi oli tietenkin juuri mennyt ja seuraava puolen tunnin päästä. Hytisin kylmässä viimassa kimpsuineni ja kampsuineni ja kiitin luojaa kun bussi lopulta tuli. Sinä päivänä ei ollut siis pelkästään pirun kylmää, vaan sokerina pohjalla lähes hurrikaanitason tuuli riepotteli reppureissaajaparkaa, joka muutenkin oli kylmissään Greyhoundin A/C:n takia. Bussissa oli jotain todella ärsyttäviä teinejä jotka huusi melkein koko matkan lentokentälle. Jäivät pois noin pysäkkiä ennen, eli melkein tunnin jouduin sietämään sitä kaameaa kakatusta, hirveä univaje ja muutenkin puoliksi kuollut olo. Meinasin mennä katkaisemaan niiden kanojen kaulat, mutta hillitsin itseni. 

Olin ihan liian ajoissa lentokentällä, ja kenttä oli tosi pieni ja surkea. Ostin irtokarkkia ja surffailin netissä kunnes oli aika nousta koneeseen. Yleensä en ole se, joka ensimmäisenä ryntää koneeseen, koska ei se nopeuta matkantekoa yhtään vaikka olisitkin ensimmäinen jonossa. Olin siis melkein viimeinen, ja mulla oli ikkunapaikka. Viereisillä paikoilla istui lihavia jenkkejä jotka pyöritteli silmiään ja huokailivat kun ystävällisesti pyysin heitä nousemaan ylös ja päästämään mut paikalleni. Mikä ihmisiä vaivaa?? Koneen noustua nukahdin onneksi melkein heti.

Keep Austin weird!

Texas. Mielikuva Texasista: alavia maita, cowboy-hattuja ja buutseja, ahdasmielisiä lihavia punaniskoja lyllertämässä pitkin katuja, verisiä pihvejä, hevosia, rumia kaupunkeja, Matthew McConaughey. Tästäkin tulisi ennakkoluulojani koetteleva episodi.

Kunnon yöunet paransivat mielialaani kummasti. Menin nauttimaan aamupalaa hostellin keittiöön, tarjolla oli sitä iänikuista toastia, hedelmiä, kahvia ja olipa siellä vohveleitakin, mutta ne piti itse paistaa joten jätin välistä. En muutenkaan pysty syömään mitään makeaa aamuisin (samppanja ja mansikat on toki poikkeus), tärkeintä on saada kahvia per heti. Pienessä pöydässä istui vieri vieressä sekalainen joukko ihmisiä rupattelemassa, eikun sekaan vain! Hostellissa oli erinomainen tunnelma ja ensimmäinen aamupala lupaili hyvää myös kanssavieraiden suhteen.

Oli lauantaipäivä, ja päätin lähteä kulttuuriekskursiolle Austin Contemporary -galleriaan. Siellä oli Tom Sachsin näyttely, joka ei ollut järin suuri mutta aika kiinnostava, ja siellä vierähtikin rattoisasti muutama tunti. Tavoistani poiketen katsoin kaikki videoteokset mitä näyttelyssä oli, ja varsinkin tämä  opastusvideo taiteilijan avustajille kiteyttää koko meiningin oivallisesti:

Oletteko huomaavinanne lieviä obsessiivis-kompulsiivisen mielenhäiriön oireita? 

Näyttelyn jälkeen lähdin käymään trendikkäässä Socon kaupunginosassa. Mainittakoon, että julkinen liikenne Austinissa toimi taivaallisen hyvin verrattuna edellisiin kokemuksiini! Socossa kävin toisessa galleriassa, syömässä tacoja (ei vetänyt vertoja aidoille meksikolaisille, vaikka ravinteli oli palkittu "Austinin parhaana meksikolaisena") ja ikkunashoppailemassa Allen's Boots -liikkeessä. Tässä vaiheessa ajattelin ensimmäistä kertaa, että cowboy-hattu olisi aika siistiä omistaa. Palasin kuitenkin hostellille hatuitta, ja seurustelin olohuoneessa muiden kanssa. Huoneessani oli toinenkin suomalainen, mainio Sara, jonka kanssa oli kiva puhua "salakieltä". Ydintiimiimme kuuluivat myös Indianalainen pariskunta Autumn ja Ben, sekä Floridan Gainesvillestä kotoisin olevat Justin ja Michelle, pariskunta hekin. Tietenkin tiimissä oli myös satunnaisia vierailevia tähtiä. Tuona iltana taidettiin vaan olla hostellilla ja pelata maanmainiota Cards Against Humanity -korttipeliä. Yleensä pidän korttipelejä maailman tylsimpänä ajanvietteenä, mutta tämä peli osoittautui heti yhdeksi suosikkipeleistäni ikinä.

Säännöt ovat yksinkertaiset. Yksi pelaajista nostaa pakasta mustan kortin ja lukee sen ääneen. Kaikilla pelaajilla on kädessä 10 valkoista korttia, joista he valitsevat mielestään parhaan kortin täyttämään tyhjän kohdan mustassa kortissa. Mustan kortin vetäjä valitsee mielestään hauskimman vaihtoehdon, ja sen kortin laittaja saa seuraavaksi nostaa mustan kortin.

Seuraavat päivät vierähtivätkin aika nopeasti ohi, iltaisin käytiin katsomassa livebändejä, eräänä aamupäivänä mentiin isoon puistoon lennättämään leijoja (oli niin kylmä että oli pakko juoksennella leijan kanssa pitääkseen itsensä hengissä), syötiin hyvin, käytiin Thrift Storessa, mistä ostin maailman päheimmät aurinkolasit:

Käytän niitä tietenkin ironisesti.

Viimeisenä päivänä olin päättänyt, että se cowboyhattu on saatava. Lähdin siis taas Socoon Allen's Boots -liikkeeseen sovittelemaan hattuja, ja hieno stetsoni löytyikin nopeasti. Tuohon säähän se olikin mainio kapistus, melkein koko ajan satoi ja oli pirun kylmä (jotain +5). Maksoi aika paljon, mutta menköön, kun on niin hieno.

Illalla lähdin sitten Uber-kyydillä kohti Greyhoundia. Bussi vei Houstoniin, missä jouduin viettämään neljä tuntia ankealla Greyhound-asemalla odotellessani yöbussia takaisin New Orleansiin. Näillä asemilla on maailman epämukavimmat penkit ja muutenkin hirveää. Olin ostanut lipun noin viisi päivää aiemmin, mistä johtuen se maksoi vain 20$. Greyhoundia en voi kyllä suositella kuin hinnan puolesta, henkilökunta on kamalan tylyä ja bussit on usein myöhässä tai menevät rikki... Lisäksi asemilla ja busseissa on aika epäilyttävää porukkaa. New Orleansista mulla olisi seuraavana päivänä lento takaisin Fort Lauderdaleen / Miamiin, missä mahdollisesti koko reissun huipentuma alkaisi muutaman päivän päästä, nimittäin St. Patrick's Dayn Flogging Molly -risteily Bahamasille. 

Kaiken kaikkiaaan Austin oli todella siisti paikka, artsy and edgy, hyviä livemusapaikkoja, hyvää ruokaa ja vaihtoehtokulttuuria. Tottakai siellä oli myös paljon cowboy-hattuja ja buutseja, ja lyllertäviä punaniskoja. Matthew McConaugheyta ei valitettavasti näkynyt.

Hostellin lähistöltä.

Kuvat Austinista täällä! Klik klik!

Houma & Baton Rouge, Louisiana

Kuten edellisessä merkinnässä kirjoitin, löysin tosiaan craigslistiltä jaetun autokyydin Austiniin perjantaina. Ongelma oli, että kyyti lähti Baton Rougesta eikä suinkaan pikkupaikasta Houma (joka muuten on aika vihoviimeinen rotankolo, jälleen kerran), missä maallinen olemukseni sillä hetkellä sijaitsi. Baton Rouge on noin 1,5 h ajomatkan päässä eikä busseja tietenkään ole. Ihana majoittajani, Marine Corps-"veteraani" (samanikäinen tyyppi kuin minä, veteraani kuulostaa ihan ikälopulta) Chris lupasi viedä mut sinne aikaisin perjantai-aamuna. Kyyti lähtisi vasta iltapäivällä, mutta Chrisin piti ehtiä takaisin Houmaan töihin kahdeksaksi. Tyyppi siis lähti varta vasten kuskaamaan minua paikkaan, joka on melkein yhtä kaukana kuin Suomen Turku Helsingistä! Lähdettiin siis matkaan jo neljältä aamulla. Karseeta. Sovin Baton Rouge-kuskini Sachin kanssa että käväisen hänen kämpillään jättämässä rinkkani, samalla saisin tsekattua ettei tyyppi ole mikään hullu kirvesmurhaaja.

Houma. Kaunis ja miellyttävä kaupunki.

Aamukuudelta oltiin perillä ja intialainen Sachi osoittautui aivan normaaliksi ihmislajin edustajaksi, mitä nyt puhui aivan liikaa ja intialaisella aksentilla tietysti. Hän jopa tarjosi mulle taivaallista chaita ja pientä aamupalaa, sitten vei mut keskustaan ja lähti itse töihin. Vaikka tyyppi vaikutti täysin harmittomalta, otin silti kuvan auton rekisterinumerosta ja lähetin ystävälleni Johnille (Fort Lauderdale-kontakti). Vietin kuutisen tuntia Baton Rougessa, kävin State Capitolissa, kahvilla ja USS KIDD -taistelulaivalla, jonka kyljessä on aika kattava museo. Baton Rouge vaikutti aika kivalta kaupungilta ja taistelulaivamuseo oli aivan huippu! Laiva on restauroitu alkuperäiseen kuntoon ja siellä pääsi vapaasti liikkumaan kaikilla kansilla ja melkein kaikissa pikku huoneissa. Olin aivan täpinöissäni!

Museo keskittyi valottamaan Louisianalaisten merimiesten osuutta toisessa maailmansodassa. Tässä jotain söpiksiä.

Tässä itse purkki koko komeudessaan!

Ihan mahtava paikka! Vietin museossa ja båtskilla yhteensä noin kolme tuntia, minkä jälkeen aikaa oli juuri sopivasti lounaalle ennen lähtöä. Menin yhteen Po'Boy -raflaan, Po'Boyt on paikallisia kuuluisia leipiä erilaisilla täytteillä. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka mutta päädyin paikalliseen herkkuun ALLIGAATTORIMAKKARAAN.

Tässä mun alligaattorisämpylä. Oli herkkua! Erittäin, hmm, lihaisa koostumus.

Lounaan jälkeen Sachi soitti ja ilmoitti että on valmis lähtemään ja että hänen joku kaveri tulee mukaan Houstoniin asti. Hyvä, eipä tarvitse jutella koko ajan, ajattelin. Se kaveri oli myös intialainen ja ne pälpätti koko matkan ajan, en halua kuulla intialaista aksenttia enää ikinä! Itse matka meni oikein hyvin, torkuin pari tuntia takapenkillä, ja jätettyämme toisen intialaisen Houstoniin olin sen verran paremmalla tuulella että jaksoin keskustella Sachin kanssa loppumatkan. Sachi vei mut hostellin ovelle asti, olin buukannut Drifter Jack's nimisen paikan. Olin tosi väsynyt ja menin melkein heti nukkumaan, ja heti rupesi ärsyttämään dormielämä, siellä oli jotain tosi sottaisia leidejä jotka oli levittänyt kaikki tavaransa lattialle. Perkele! Kostoksi en jutellut niille sanaakaan. Onneksi ne lähti seuraavana aamuna. 

Lisää kuvia Baton Rougesta!